Näytön arviointi on tuomion rakentumisessa varsin merkityksellinen. Arvioimalla näyttöä tuomioistuin oikeastaan muodostaa käsityksen siitä, mitä se pitää totena ja mitä ei. Tällä taas on merkitystä siihen, mitä seikkoja voidaan pitää ratkaisun perusteenaa. Näytön arivointi voidaan jakaa monella tavalla, mutta esimerkiksi jako voidaan tehdä A) todisteiden näyttöarvon punnintaan eli TODISTUSHARKINTAAN ja B) NÄYTÖN RIITTÄVYYDEN ARVIOINTIIN.

Todistusharkinnasta

Todistusharkinnan tuloksena tuomioistuin arvioi todisteiksi esitettyjen tosiseikkojen perusteella, millä perusteella eli kuinka uskottavasti todistusteeman olemassaoloa tai ei -olemassaoloa on perusteltu, eli onko teemaväite tosi vai epätosi.Todistusvoima on joka tapauksessa punnittava erikseen. Todisteissa määrä, eikä välttämättä laatukaan ratkaise, vaan tuomioistuin arvioi todisteet vapaan todistusharkinnan perusteella. Yksittäisen näyttöarvon lisäksi on tehtävä kokonaisarvio – sisältää todisteiden yhdensuuntaisuuden ja erisuuntaisuuden arviota.

Todennäköisyysarvioinnin jälkeen on otettava kantaa siihen voidaanko todennäköisyysarvioinnin tulosta pitää riittävänä ja luotettavana näyttönä tapahtuneesta ja voidaanko todistelun kohteena ollut oikeustosiseikka asettaa ratkaisun perusteeksi. Ylittyykö näyttökynnys vai jääkö esim. syyttömyydestä tai vaihtoehtoisista tapahtumainkuluista varteenotettava epäilys.

Näyttökynnys on oikeusnormi joka määrittää langettavan tuomion edellyttämän näytön laatutason, eli sen mikä on riittävä näyttö tuomioperusteeksi kelpaavan oikeustosiseikaston toteennäyttämiseksi.

Miten näyttöä on arvioitava?

Laki ei anna näytön arvioinnille tarkkaa ohjetta. Vapaa todistusharkinta tarkoittaa, että oikeuden tulee, harkittuaan huolellisesti kaikkia esiin tulleita seikkoja, päättää, mitä asiassa on pidettävä totena. Tuomioistuin on velvollinen tekemään analyysin kaikista jutussa esitetyistä todisteista ja niiden näyttöarvosta ennen kokonaisnäyttöarvon määrittelyä.

Todistusharkinnan päävaiheet

Ensin otetaan kantaa todistusfaktojen näyttöarvon määrittämiseen. Tämän jälkeen arvioidaan millä todennäköisyydellä todistusfakta todistaa tietyn kokemussäännön ts. millä todennäköisyydellä todistelun kohteena oleva tosiseikka on tosi tai epätosi. Kun kunkin todistusfaktan arvo on määritelty erikseen päätodistelu ja vastatodisteluteemaan. Todisteet arvioidaan yleensä teemoittain yhdistämällä ja liittämällä päänäytön ja vastanäytön muodostavien todistusfaktojen yhdistetyt todistusarvot. Lopuksi määritellään useiden yhdensuuntaisten ja vastakkaisten todisteiden muodostama kokonaisnäyttö.

Kokonaisnäytön perusteella arvioidaan millaisella todennäköisyydellä todistelun kohteena oleva seikka on näytetty; esim. “varmuudella” ”ilmeisesti” ”riittävästi” ”todennäköisesti”. Myös se on yleensä ilmoitettava, jos näytöllä ei ole mitään arvoa.

Nopeaa apua lakiasioihin.